Eletään vuotta 2004.  Meikäläinen oli juuri täyttänyt 20v.

Tsiisus, 17 vuotta sitten.  Tässä kohtaa voin sanoa, että sain pienen paskahalvauksen. Onko siitä tosiaan noin kauan, että meikäläinenkin on ollut tuon ikäinen? Ei muuta ku eläkeläis bingoa vaan pelaan seuraavaksi.  Helvetti.

2004 valmistuin ensimmäisestä kokkikoulusta. Tai no se oli enemmänkin pitokokin ja palveluvastaavan sekoitus. Tänä päivänä 2021 palveluvastaava on siivoojan nimike. Ihan kuin sillä olisi paskaakaan  väliä. Ravintola-ala ei tule koskaan toipumaan korona ajasta, joten tuskin ammattinimekkeilllä on enää mitään väliä.

Tapasin 2004 kesällä (nimi muutettu)  Janin. Jani asui silloin Kuusamossa ja hän tuli asioille Ouluun vanhempiensa mukana. Tapasimme pienessä puistossa Oulun Linnainmaalla. Hän ei ihan vastannut irc:issä  annetusta kuvauksesta, mutta jokin Janissa kiehtoi. Treffit menivät jopa niin hyvin, että päädyimme pussailemaan ensi treffeillä. Oi sitä kakskymppisen hormonimäärää. Asuin tuolloin vielä kotona ja kiire oli päästä pois. Kokeilemaan omia siipiänsä ja mokaamaan totta kai kakskymppisen lailla asiansa. Muutimme aika vauhdilla yhteen ilman, että olisimme tutustuneet toisiimme oikeasti huolella ja rauhassa. Olisin voinut selvitä vähemmillä mustelmilla ja voisin olla ehkä vähemmän tunnevammaisempi, kuin tänä päivänä. Mutta nämä on niitä kuuluisia EHKÄ ja JOS lauseita. Kuten jo aikaisemmin sanoin, jälkiviisaus on perseestä.

Kuvastaakseni aikajanaa Jani siis tapahtui ennen narsistia ja Suffelin isiä.

Kaikki meni aluksi ihan ok. Yhteiselämä kulki käsi kädessä harmoniallisesti, kunnes pari suhteen rektyrointi vaihe oli ohi ja tapaamani mies osottautui hirviöksi. Jani muuttui rakastavasta miehestä nyrkkiä heiluttavaksi kusipääksi. Suhde alkoi muistuttamaan äitini ja isäni avioliittoa, missä "isä" piti meitä hallinnonnansa alla nyrkillä, henkisellä- ja fyysillä väkivallalla.
Suhde Janiin muuttui. En voinut elää normaalisti. Aloin keskittymään vaan selviytymiseen, ennakoimiseen liikkeitäni ja sanojani, olemaan varuillani, väistämään tilanteita sekä kiinnittemään huomiota jokaiseen äänensyvyyn, sekä pitämään julkisen sivun puhtaana ja onnellisen parin kuvana. Koska auta armias, jos jokin näistä kusi, oli seuraus nyrkistä. Elämä muuttui ja sosiaaliset suhteet kuolivat ystäviini. En voinut tuoda ketään kotiin, koska Jani ei pitänyt ystävistäni. En osannut enää hoitaa ystävyyssuhteitani, koska minun piti valehdella, että kaikki oli hyvin. Jatkuvassa varoitus tilassa eläminen kulutti kaiken energiani suhteeseen. Tilannetta ei helpota se, että elämässäni olevat ihmiset (esim. töissä) kuiskailevat, että noh, miksi se ei lähde jos kerran suhde on niin paska? Ehkä se sit ansaitsee tulla hakatuksi, kun on niin tyhmä ettei tajua lähteä. Kumpa ne ihmiset vaan olisivat tajunneet, että se ei ole vaan niin helppoa lähteä ja ajatella, että nyt se elämä sit taas hymyilee. Ex-puoliso voi alkaa seuraamaan, vainoamaan ja häiritsemään elämää eronkin jälkeen, jolloin jaloille nouseminen voi kestää useampia vuosia.  Miten minä olisin voinut lähteä? Miten olisin järjestänyt pakoajan, reitin, aikataulun, uuden asunnon, tavaroiden pakkauksen ja tarvittavat rahat kokoon ilman, että mies huomaisi? Mistä saisin apua, kun jokainen ihmissuhde oli katkennut Janin vuoksi? Olin tiukasti remmeissä ja miehen armoilla.

Suhdetta muistellessa, näen itseni käpertyneenä sängyn nurkkaan, kuin hakattu eläin. Pelkäen mistä suunnasta tulee seuraava isku, miehen nauraessa pelolleni ja säikkymiselleni.  Se saa minut voimaan pahoin tänä päivänä, ajatellessani Jania seisomassa sängyn vieressä silmät kiiluen sairasta voitonkiiltoansa, tuntematta mitään häpeää käytöksestänsä ja nauraen, että saitpa huora opetuksen - tyyliin, hän herkutteli pelollani ja ahdistuneisuudellani. Hän oli saanut palkinnon lyötyään minut alas. Lopulta, kun hän ajoi minut pelkäämään henkeni puolesta ja itkin häntä lopettamaan, hän alkoi matkimaan ääntäni ja ivasi minun heikkouttani. Hän tunsi silloin itsensä isoksi mieheksi. Oikeasti hän oli vain, pieni säälittävä mies.

Fakta on se, että Suomessa hakatulla ja pahoinpitetyllä naisella ei ole minkäänlaisia oikeuksia.  Oikeuslaitos päästää yleensä miehen kuin koiran veräjästä omille teilleen ja poliisi heristää sormeansa lapsenomaisesti soh soh - tyyliin taputtaen hakkajaa olalle veljellisesti, koska akkahan vaan kerjäsi sitä, mitä oli huono puoliso. Näin kävi minullekin. Soittaessani poliisia viemään Jania putkaan rauhottumaan, poliisi kysyi, että kannattaisiko minun olla vähemmän nalkuttava? SIIS OIKEASTI?! Suomen poliisi, jolta pitäisi saada apua hätään.

Kun tilanne on sitten hetkeksi taas ohi, tulee se anteeksipyyntely, "katuminen" ja uusien lupauksien teko. En enää koskaan satuta sinua - paskapuheet, jonka mukana tulevat ruusut ja kukat. Isä teki ihan samaa, aina hakattua mutsin henkihieveriin, revittyä mua hiuksista pitkin olohuoneen lattiaa ja kohdeltuaan velipoikaa ankarasti, seuraavana aamuna oli aina ruusuja.

Vihaan kukkia, vihaan niin saatanasti kukkia antavia miehiä. Voisin tunkea ne kukat poikittain sen miehen perseeseen, jos niitä minulle annettaisiin tänä päivänä. Kukkiin liittyy niin vahva muisto siitä saatanan paskalupauksien määrästä, että voisin ajatella polttavani joka vitun kukkakaupan Suomesta. Kuinka yksinkertainen miehen pitää olla, että se luulee ongelmien ja sen kertyneen paskan katoavan pois 10 euron kukkapuskalla? Kumpa olisin vain tunkenut ne ruusut varsineen päivineen Janin kurkkuun ja lähtenyt paljon, paljon aikaisemmin vittuun koko suhteesta.

(Jatkuu osa 2)