Se joka väittää, että maailmassa ei olisi pyynteetöntä rakkautta, ei ole koskaan omistanut koiraa. Suffeli, elämäni rakkauspakkaus.

Suffeli tuli elämääni 2009 syksyllä. Seurustelin silloin Jari nimisen pojan klopin kanssa. Oltiin rakastuneita kakskymppisiä ja muutettiin aika nopeasti yhteen. Koska hei, nuorena oli aina kiire toteuttaa kaikki ne asiat, mitkä olisi voinut odottaa. Asuimme silloin Tampereen Lukonmäessä rivitalohuoneistoissa, jonka etupihassa kohosi ylpeä kuusimetsikkö lenkkipolkuineen, mustikkamaineen ja kukkivineen puolukkoineen. Me olimme kohtuullisen onnellisia yhdessä, mutta jokin puuttui. Meidän yhteinen "lapsi". Jari ajoi työksensä täysperärekkaa ja oli aika pitkiäkin aikoja poissa. Kaipasin suhteeseemme jotain, mikä korvaisi Jarin poissaolemisen tunteen ja pitäisi minut kiireellisenä kokkiopintojeni ohessa. Edellisessä suhteessani narsistisen äitiriippuvaisen mulkun kanssa koira ei tullut puheeseenkaan, koska se mies halusi käyttää kaikki rahat omien unelmiensa ja matkustamisen tarpeeseen. Koiralle ei ollut hänen elämässään tilaa. Jarin kanssa pitkä aikainen koira haave oli mahdollista. Me menimme yhdessä katselemaan silloisen ystäväni tädin luokse pentuja, jotka olivat tupsahtaneet maailmaan vahingossa. Welsh Corgin ja Lhaso apson sekoituksia. Ajoimme 100  km päähän katsomaan pieniä karvaisia vanupalloja opintolainarahat kädessä toivoen, että löytäisimme kadonneen "lapsemme". Koiranpentuja katsellessa koitin etsiä jotain luonteenpiirrettä mikä pistäisi esiin, erottaen luonteellaan laumasta sieulunkumppani. Mikä tekisi meistä elinikäisen perheen. Vähän kuin olisi treffeillä tai löytämässä elämänsä kumppanin. Okei, aika erikoinen tapa ilmaista asia, mutta kyllä koira on perheenjäsen, minun oma vauvani. Johon sitoudutaan kaikin sielun ja voimavaroin.

Kunnes.
Siinä se oli.

Pieni musta-valkoinen pentu, jonka hännän päässä oli valkoinen tupsu.  Kirkkaat pentumaiset silmät. Naskalin terävät hampaat, mitkä pureksivat kevyesti sormen päätäni, koskiessani sitä vanupalloa. Suffelin velipoika riehui urospennun tapaan ja kiukutteli siskonsa saadessa kaiken huomion. Olin täysin lumoutunut. Ne silmät ja se rauhallisuus. Sitä tunnetta, ei oikein voi sanallisesti kuvata, vähän kuin ensirakkaus. Niin puhdas ja neitseellinen tunne. Vaikea selittää. Tiesin, että hän lähtee mukaamme. Se anteeksi pyytävä ilme, kun velipoika riehui.

"Anteeksi, kun toi on ääliö."

Siinä hetkessä kaikki sovitut säännöt unohtuivat. Esim. koira ei nuku sängyssä tai pöydästä ei anneta ruokaa. Sohvalle sai tulla ja rahaa käytettiin loputtomasti leluihin, sekä herkkuihin. Vauvalle kaikki piti olla parasta. Jari muuttui isiksi. Oli niin hassua katsoa "aikuisen miehen" pitävän koiraa sylissään, kuin pientä lasta ja se isällinen vaisto mikä puski esiin härän tavoin oli niin saatanan hellyttävää. Isi halusi opettaa lapsensa tulemaan portaissa alas ja kiipeäämään niitä. Siitä on valokuvakin. Koira oli mukana kaikkialla mihin mentiin. Ei ollut paikkaa mihin sitä ei otettu mukaan. Voitte kuvitella sitä kuvien määrää esim. facebookissa mitä koirasta tuli otettua ensimmäisen 5 v aikana, koira istumassa, koira syömässä, koira lumessa, koira vedessä, koira tuota ja tätä. Vähän niin kuin, ihmisvanhemmat oman jälkikasvunsa kuvauksessa.

Vaikka pari vuotta menikin, kuin unelma "isin"  kanssa, päättyi sekin onni. Kaikki hyvä tulee joskus loppumaan. Tässä kohtaa voin sanoa näin jälkikäteen, että vittu mä olin tyhmä! Päästin käsistäni miehen, joka olisi takuuvarmasti ollut hamaan tulevaisuuteen asti minulle uskollinen ja rakastanut minua melkein pyynteettömästi, kuin Suffeli.

Silloin ajattelin, että Jari oli vaan niin saatanan tylsä. Tässä tullaan taas siihen "rakkaus kestää vain 18 kk " - väittäämään.  Perkele, jos menneisyyden minä kävelisi vastaan, vetäisin itseäni turpaan ja huutaisin itseni palaamaan Jarin luo. Melkein voisin sanoa, että päätös erota oli suurin virhe rakkauden suhteen. Jari ei koskaan vähätellyt minua. Ei koskaan katsonut minua pahasti. Paitsi kerran hänen oltuaan tuhannen päissään ja tultuaan kerhotalolta. Itse olin kotona selvinpäin. (Kyllä tapailin ns. pahaa poikaa, joka kulki underground kerhossa, vaikka oikeasti Jari olikin melkoinen pehmo. Ei kerrota sitä sille.) Hän uhosi päissään ja hakkasi sormella rintaani, tallaten varpaitani juopuneen kiilto silmissään, koettaen solvata  minua. Silloin löin ihmistä ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni.  Jari osasi provoida sen kaiken kertyneen vihan ja ärtymisen esiin minusta, mikä oli jäänyt sisälleni nakertamaan, kun seurustelin narsistin kanssa. Hän kaatui sohvaa vasten ja hiljentyi. Hän piteli kädellä leukaansa ja hampaaseen osunut huuli purskahti vereen. Itseni valtasi pakokauhu. Löinkö tosiaan toista ihmistä? Mikä vittu mua vaivaa? Se häpeän tunne mikä vyöryi tunnepurkauksestani. Jari oli hiljaa ja tuijotti mua silmiin. Yhtäkkiä se repesi aivan hysteeriseen nauruun.

" Vittu, muija veti mua turpaan. Jumalauta, mä en ois ikinä uskonut, että sä voit. Mutta mä oon susta ylpeä. Sä et antanut mun juosta sun yli. Mä ansaitsin sen, mä tosiaan ansaitsin sen perkele. "

Sen tapauksen jälkeen, Jari rauhottui. Kerholla käynnit vähentyivät ja Jarin alkoholin kulutuskin tipahti aika pienille. Mistä seurasi muutaman kuukauden onni ja sen jälkeen tulikin tämä kuuluisa tylsistymis vaihe ja ero. Kesytin miehen ja heitin sen roskakoppaan.  Saatanan pöljä minä.

Eron tultua muutin Amurinlinnaan omaan yksiöön Suffelin kanssa.  Isi kävi eromme jälkeen muutaman kerran katsomassa Suffelia ja jotenkin aina eksyimme siihen eron jälkeiseen panemiseen. Jarille ero otti koville ja hän aloitti ryyppämisen ja hakeutui aika huonoo seuraan. Elämä meni raiteiltaan ja hän masentui. Kuulin välillä yhteisiltä tutuiltamme, kuinka Jari oli kertonut, että ei usko enää löytävänsä rakkautta. Vittu, mä rikoin sen miehen.

No, nyt minulla oli aikaa toiselle elämäni rakkaudelle, josta muodostui se YKSI JA AINOA rakkaus.
Mistä tiedän, että se on aitoa ja pyynteetöntä rakkautta? Esim. lenkillä ollessamme Suffe hakee useasti minuun katsekontaktia, pitkän "etutukan" alta näkyvät ruskeat nappisilmät, jotka seuraavat eleitäni ja varmistavat, että onhan se mamma varmasti siinä remmin päässä mukana. Tai se pitkä kestävä tuijotus sohvalla, kiusaantumiseen asti, pienen murahduksen kanssa, kun lopetan kyhnyttämisen. Se näkyvä rajaton rakkaus ja huomiontarve mitä hän minulle osoittaa, se voittaa miehen kun miehen  antaman "rakkauden".

Loputtomat koirapusut ja suukottelu lässyttämällä. Hah, se joka väittää, että ei ole koskaan laskenut ääntänsä lässytys tasolle, VALEHTELEE! Se on kirjoitettu jokaisen empatiaa tuntevan ihmisen dna-ketjuun, hakattu naulalla ja vasaralla alintajuntaan. Koiralle lässytetään ja puhutaan. Tietenkin mielummin silloin, kun kukaan muu ei näe sitä. Veljeni kertoi kerran minulle, että kuinka hän aamuisin juttelee kissallensa. Kissalle, pyh! Velipoika antoi kyllä minulle ja Suffelille vuosisadan naurut.

Mutta ne pusut. Uskon, että pehmeä ja kevyt nuolaisu tai kylmän kirstun kosketus kasvoilla on koiran tapa kertoa, että olet kaikki kaikessa hänelle. Ihmiset, jotka väittävät, että koira ei tunne rakkautta tai sanovat, että koirat eivät ymmärrä ihmisen tapaa halaukseen tai suukkoihin, voivat haistaa pitkän paskan. Kyllä tässä taloudessa koira osaa hakea halauksia ja suukkoja, kun se kaipaa huomiotani. Joku tutkimus oli väittänyt, että halailu ahdistaisi koiraa. Kerro se Suffelille.

Varsinkin sitten, kun tulen kotiin asioilta ja olen ollut jopa hurjat 2 tuntia pois kotoa, saan tervehdyksen riehakkaiden pomppujen, hännän heilutuksien, suukkojen kera ja tiedän, että minua on odotettu kotiin. Kuin Suffe koittaisi sanoa: minulla oli niin ikävä sinua, kaipasin sinua, ihanaa kun olet kotona! Kuinka moni mies on ollut näin innoissaan minun tullessa kotiin?

Ei yksikään.

Kiistaton totuus on, että me muistamamme jollain tasolla luonteen ja käyttäytymisen mukaan niin toisiamme. Koira kuin, omistajansa. Ette voi uskoa, kuinka älyttömän älykäs ja tunnekykyinen koira voi olla ja se ääretön tapa reagoida ihmisen tunteisiin kuten ahdistus, suru, ilo, ulospäinsuuntautuneisuus, avoimuus, tunnollisuus, ahkeruus, laiskuus, viha, mustasukkaisuus, epävarmuus, pelko, kokemuksien vastaanotto ja täysin lapsen/pennun tasolle vajoaminen.  Ei ole yhtäkään päivää, milloin en olisi nähnyt näitä tunteita koirassani. Varsinkin silloin, kun masennuskauteni on synkimmilläni ja itken paljon. Suffe tulee viereeni ja painaa päänsä syliini tai nojaa minuun katsoen viisailla silmillään, kuin sanoen: äiti älä itke, mä oon tässä. Me selvitään tästä yhdessä! Ne kaikki yöt, jotka Suffeli on jaannut kanssani, nukkuessani vieressäni, pää tyynylle painettuna, selkä selkää vasten. Tai ne yöt milloin itse en ole saanut nukutuksi, koska Suffe kuorsaa.  Entä ne yhteiset lenkit ja reissut. Koiraksi Suffeli on nähnyt paljonkin paikkoja ja ihmisiä. Ollaan oltu Oulussa, Tampereella, Helsingissä, Inarissa, Ivalossa, Saariselällä, Sodankylässä, Kilpisjärvellä ja Rovaniemellä. Ollaan matkustettu busseilla, junilla, autoilla, moottorikelkoilla ja mönkijöillä. Hän on aina siellä missä minäkin olen. Ei ole vaihtoehto, että Suffeli ei tulisi mukaan. Ei ole päivääkän mitä vaihtaisin, mutta olisi paljon asioita mitä vaihtaisin siihen, että saisin lisäävuosia hänelle.

Ai jumalauta miten vaikea tämä aihe on kirjoittaa. Olin päässäni luonut version tästä kirjoituksesta koko yön, kuinka iloisen ja ihanan koira läheisen tekstin tästä kirjoitan, mutta sydän hakkaa rinnassa niin perkeleesti. Kahvi nousi ylös vatsasta. Kerkeisin juuri ja juuri oksentamaan keittiön lavuaariin. En voisi kuvitella elämää ilman Suffelia ja kyllä tiedostan sen, että jossain välissä tulee se aika, kun hän poistuu elämästäni ja tilalle jää vain ammottava tyhjyys. Elämästä katoaa tarkoitus. Asiasta kirjoittaminen saa silmäni vuotamaan. Tähän rään määrään voisi ihan tukehtua. Me olemme kulkeneet 11 vuotta yhdessä. Pian 12v, syyskuun 21 pvä 2021.  Vielä olisi 2-5 vuotta jäljellä. Olen yrittänyt kuvitella tilanteen poissamenosta itkien kuin mielisairas, jotta oikean tilanteen tapahtuessa en menisi niin hysteeriseen tilaan. Kuin koittaisi valmistella itseänsä siihen, että jossain välissä olen yksin. Kukaan ei tule enää vastaan minua ovella, hauku piirrettyen tai luontoohjelmien eläimiä, ei kuorsaa sängyssä tai paskanna xbox ohjaimen päälle. (Kyllä, sekin on koettu.) Eikä ole syytä mennä ulos haukkumaan oravia tai juoksemaan pallon perässä yhä uudestaan ja uudestaan. Miten paljon tulen hajoaamaan ja särkymään, kun se päivä saapuu kohdalle. Viimeisen hyvästien aika. Viimeinen reissu jonka jälkeen voin sanoa

Rakastan sinua..

vapaa...